Lieneekö kylmennyt ilma vai pimenevät illat syynä ihan mahdottomaan halipulaan. Paras paikka iltaisin on sohvalla Parran ja Ponnarin välissä. Välillä lepuuttelen päätäni Parran pään päällä, välillä taas kaatua kupsahdan Ponnarin syliin tassut kohti kattoa. Kunhan vaan pääsen mahdollisimman lähelle, niin kaikki on hyvin. Sylivauva mikä sylivauva. Maanantai ja tiistai olivat ihan parhaita päiviä kun Parralla oli vapaa, viikonloppu olikin taas vaihteeksi nelipäiväinen näin meitsin vinkkelistä katsottuna. Jei!
Aamuisin on jo huisin kylmää ja pimeää, hrrr! Lämmin sohva houkuttaa paljon enemmän kuin ulkoilu, mietinkin välillä, joskos olisi mukavampaa olla kissa? Ei tarvitsisi ulkoilla sateessa, kävisi hiekkalaatikolla silloin kun siltä tuntuu :) Miinuspuolena olisi kyllä luiden ja muiden herkkujen puuttuminen ja kävelyillä bongatut jutut. Ehkäpä koirana on sittenkin kivempaa.
Keskiviikkona vietinkin kotipäivää ihan yksin kun Partakin meni töihin jo aamulla. Ajankulukseni aukaisin makuuhuoneen oven kuten aina, mutta nyt olinkin lisännyt repertuaariini uuden tempun. Olin laittanut makkariin myös valot päälle ja avannut vaatehuoneen oven. Sängyssä oli kummallinen, noin 58 kiloisen koiran kokoinen painauma ja peitot jotenkin oudosti mytyssä.. Mitään en tunnusta :)
Ulkoilimme Ponnarin kanssa rauhallisen lenkin, aina siihen asti rauhallisen kunnes näin lapsia pomppimassa trampoliinilla. Katselin pomppijoita aikani ja hioin koreografiaa valmiiksi, sitten alkoi pomppushow! Istuin maassa, hypähdin ilmaan, istuin uudestaan. Näin edeten pomppuistuin Ponnarin ympäri. Ponnari seisoi suu auki tuijottamassa hepuliani eikä voinut muuta kuin nauraa. Pomppiminen ja istuminen tehtiin luonnollisesti häntä heiluen ja hurjalla vauhdilla. Lapset kiljuivat trampoliinilla niin iloisina että piti heti matkia, vaikka ilman trampoliinia :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti