Olin Ponnarin kanssa Minskilässä kylässä ja ihastuin Sannin yhteen leluun. Lelu oli sellainen lättänä kettu jonka päässä ja hännässä oli vinku. Lussutin Sannin lelun ihan litimäräksi ja Minski joutui pesemään lelun ennen kuin Sanni ilkesi koskea siihen taas :)
No, yhtenä maanantaina kun olimme hengailleet Parran kanssa kaksin kotona koko päivän, päätimme lähteä läheiseen ostoskeskukseen Ponnarin kotiuduttua töistä. Parta tarvitsi jotain härpäkettä puhelimeensa ja lähdimme Ponnarin kanssa mukaan. Ostoskeskus oli siisti paikka; hurjasti ihmisiä jotka jäivät taputtelemaan ja kehumaan meitsiä tai jos eivät pysähtyneet niin ainakin hymyilivät meitsin nähdessään. Seurasin vilskettä valppaana ja kuljin häntä heiluen. Parran hoidettua asiansa ( sen puhelijutun, ei sellaisia asioita joita meitsi ulkona hoitelee) menimme Mustiin ja Mirriin etsimään vaakaa ja kettua. Kettu löytyi heti myymälän etuosasta ja Ponnari ehti hädin tuskin ottaa ketun irti telineestä kun tempaisin ketun itselleni ja Ponnarille jäi pelkkä hintalappu käteen. Ylpeänä kuljeskelin kettua suussa roikottaen kun etsimme vaakaa kaupasta ja siellähän se oli, ihan viimeisessä nurkassa. Painoin miehekkäät 14.5 kiloa ja ikää oli tuossa kohtaa 11 viikkoa. Tosin tuossa painossa on mukana se kettukin. Kaupan myyjä kehui minua reippaaksi ja komeaksi ja antoi meitsille jonkun kuivatun maksanamin. Ostoksilla ei ole yhtään hullumpaa, varsinkin kun Parta maksoi viulut. Olin reipas poika ja kannoin ketun autolle asti. Parkkihallissa kettu tosin tipahti suustani mutta nopeasti noukin lelun takaisin turvaan. En kyllä ymmärrä mitä se Ponnari oikein meinaa kun välillä pihisee ja puhisee ettei jaksaisi lähteä kaupoille. Meitsi on tämän asian suhteen ihan partiolainen eli aina valmiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti