Ponnari onnistui ottamaan minusta korvattomia kuvia. Tai minä onnistuin vetämään korvani niin päätä myöden ettei niitä näy. Näytän ihan siltä, kuin päässäni olisi sellainen ennen muinoin käytetty nahkainen lentäjänlakki. Lasit vielä päähän ja olisin kuin Charles Lindbergh! Aasinsilta lentäjistä lähemmäs maata, olen ruvennut vetämään itseni maihin kun vastaan tulee koira. Makaan maassa ja tarkkailen vastaantulijaa häntä heiluen, tosin tarkkailun kohteeksi kelpaa myös tuulessa lepattava muovipussi.
Ohittaminen sujuu päivä päivältä paremmin, aina kun ihminen tulee lenkillä meitä vastaan, alan tuijottaa Partaa tai Ponnaria ja jatkan katsekontaktia kunnes minua kehutaan. Ja melkein aina kehun jälkeen saan palkinnon. Maukasta.
Kevään tullen kaikenlaiset pikkulinnut ovat alkaneet kiinnostaa minua suuresti. En millään tajua, etten ole liikkeissäni yhtä nopea kuin varpuset ja muut tirpuset ja yritänkin aina turhaan jahdata kiinni noita lentäviä välipaloja. Suurta hupia on juosta rymistellä pusikkoa kohti ja ihastella kun parvi tirpuja lehahtaa ilmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti